Ehkä vähäsen eeppistä

Tiedättekö, mikä ei ole kovin eeppistä? Vandalismi. Tarkemmin sanottuna esimerkiksi sen yleiset lmenemismuodot sotkeminen, roskaaminen ja töhriminen.

Töhriminen, tässä tekstissä keskeinen asia, ilmenee toki joskus graffititaiteena. Itse en pidä sitä kovinkaan suuressa arvossa, mutta myönnän, että hyvin tehtynä ja oikeassa paikassa graffitit voivat olla taidetta, ja niillekin varmasti on paikkansa katukuvassa. Graffitit voivat siis olla ehkä vähäsen eeppisiä joskus. Vaikka minusta kivempia olisivatkin enemmän freskohenkiset taideteokset siinä samassa katukuvassa, mutta he, jotka niitä osaavat tehdä, eivät taida mielellään tehdä niitä omalla ajallaan ilmaiseksi rakennusten ja bussipysäkkien seiniin, eikä kaupunkeja varmaankaan kiinnosta palkata moiseen ketään. Joka tapauksessa myönnettäköön, että graffitit eivät aina kuulu epäeeppisen vandalismin epäeeppiseen töhrimisen luokkaan.

Yleensä töhriminen ja sotkeminen on kuitenkin pelkkää töhrimistä ja sotkemista. Sotketaan spray-maaleilla melkein kaikkia mahdollisia asioita, jotka ovat paikallaan, kuten niitä jo mainittuja rakennusten ja bussipysäkkien seiniä, ja lyhtypylväitä, liikennemerkkejä ja alikulkutunnelien seinämiä. Myös varsinaisia taideteoksia turmellaan pahantahtoisesti.

Vaan olisiko töhrimisessä sittenkin vähäinen eeppisyyden siemen? Kävin tänään erään ison kaupungin mukavan epäkaupunkimaisessa metsässä, jonne ei kuulu kaupungin äänet, jossa kaltaiseni väkijoukkoallergikko saa olla rauhassa ja jossa luonto on oikeastaan jopa kauniimpaa, kuin kotiseudullani maalla. Siellä totesin, että ehkä töhriminen ja huonot graffitit voivat sittenkin olla vähäsen eeppisiä, kun ne ovat riittävän eeppisissä paikoissa, ja kun katselijalla on sopivasti ironiantajua.

Oli nimittäin hyvin outoa, kun komean kallionseinämän, jyhkeiden puunrunkojen ja sopivan villin metsikön keskellä näkyi urbaanista ympäristöstä tuttuja graffiteja. Kenties se viestii siitä mukavasta asiasta, että ainakin täkäläiset vandaalit pitävät metsässä liikkumisesta, edes vähäsen.

Siinä missä alunperin suunnitelma oli ottaa eeppisiä valokuvia kauniista luonnonpuitteista, päätyi kuviin väkisinkin noita töherryksiä, joita varmaan kenenkään ei ole koskaan tarkoitettukaan voivan tulkita. Positiivisena asiana luonnonpuitteiden sotkemisessa pidin kuitenkin sitä, että ainakin sotkijoilla oli ollut hyvä värivalikoima, ja sain muun muassa seuraavia hauskoja otoksia:

Kaiken huipuksi, silloin kun kerrankin luulin ottavani kuvaa pelkästään kalliosta, huomasin vasta tietokoneen näytöltä, että kallio ei ollutkaan niin neitseellinen, kuin olin kuvitellut sen olevan. Kuva paljasti jotain, mitä en paikan päällä ollut huomannut koskaan siellä käydessäni. Yrittäkää löytää se jokin seuraavasta kuvasta:

Vaikka jouduinkin tekemään joitakin myönnytyksiä vandalismin ilmenemismuotojen eeppisyydestä, yhtä asiaa en kuitenkaan arvosta tippaakaan: roskaamista. Vaikka tässä metsässä on komeampia ja isompia kallionlohkareita kuin kotopuolessa, ei siellä ainakaan tarvitse pelätä lasinsirpaleita eikä siellä loju karkkipusseja, foliota tai tupakantumppeja kaikkialla. Sen vuoksi päätän tämänkertaisen eeppistarinan seuraavaan varoitukseen: