Juustokakkua

Taisin joku aika sitten lupailla, että jakelen juustokakkuohjeita. Olen pitkälti Kinuskikissan ja oman eeppisyyteni ansiosta noussut varsinaiseen juustokakkutaitureiden kulttimaineeseen joissakin piireissä. Joitakin viikkoja sitten vietettiin erään tuttavan syntymäpäiviä, ja tein sinne taas juustokakkua. Toiveena oli mansikka-daimsuklainen yhdistelmä, ja sellaista siis tein.

Tarpeista on hyvä aloittaa. Tällä kertaa tarvitsin Domino-keksejä, paistorasvaa, kuohukermaa, tuorejuustoa, pari patukkaa Daimia sekä pakastimesta sulatettuja mansikoita ja agar agaria. Irtokarkkipussi on mukana vain hämäyksenä, sekä tuomassa turvaa Daim-patukoille, joiden kohtalo olisi saattanut olla traaginen, ellei minulla olisi ollut jotain naposteltavaa.

Ensin laitetaan pienen (n. 20 cm ø) irtopohjavuokan pohjalle leivinpaperi niin, että paperin reunat jää irtopohjavuokan väliin. Ylimääräisen leivinpaperin voi sitten vaikka saksia pois jos haluaa, jättäen kuitenkin pari senttiä reunusta ulkopuolellekin (jos käy tapaturma ja kakku alkaa vuotaa nesteitä, ne ei valu suoraan jääkaappiin). Jos kakku on tarkoitus siirtää toiselle alustalle, kannattaa leivinpaperiakin jättää enemmän - siitä voi sitten vetää kakkua.

Sitten yksi suunnilleen muovipötköllinen Dominoita murskaksi, tätä määrää voi vähän venkslata (en parhaalla tahdollakaan muista, paljonko itse laitoin).

Ja sekoitetaan ne 50 grammaan sulatettua rasvaa ja taputellaan seos lusikan kanssa irtopohjavuokan pohjalle. Sitten vuoka jääkaappiin odottelemaan.

Pari ruokalusikallista agarjauhetta kulhoon.

Lisää vähän vettä niin, että agar pääsee turpoamaan.

Vatkaa kerma.

Rouhi Daim-patukat.

Lisää agar agariin tilkka kuumaa vettä ja sekoita niin, että tulee tasaista nestettä. Sekoita sitten tuorejuustot, agarliuos ja Daim-rouheet.

Ja lisää kerma.

Ja asettele pohjan päälle. Siirrä kakku jäähtymään jääkaappiin. 

Tarkoituksenani oli tehdä päälle kerros hyydytettyä mansikkasosetta...

Joten soseutin mansikat ja laitoin taas pari ruokalusikallista agaria ja keitin.

Ja laitoin jäähtyneen seoksen kakun päälle.

Lopputulos kuitenkin oli, että mansikkasurvos ei jähmettynyt kunnolla ja maistui hirveältä (agar maistui läpi). Sitä kannattaa sokeroida aika reilusti, käyttää mieluummin muitakin marjoja lisänä ja agaria vähemmän.

Mutta kyllä kolme ihmistä tuhosi sen yhdessä illassa varsin ongelmitta. Taisi siitä kolmannen äidillekin liietä palanen.

Kuinka kadonneen Louhikäärmeen arvoitus ratkesi

Hiljattain ilmestyi Hevisauruksen viides albumi Kadonneen Louhikäärmeen arvoitus. Albumi koostuu kolmestatoista kappaleesta, joiden aikana kuuntelijaa pääsee mukaan seikkailuun. Herra Hevisauruksen, Riffi Raffin, Muffi Puffin, Komppi Pompin ja Milli Pillin ystävä Louhikäärme katoaa mystisesti ”teleportaatioaikakoneeksi” muuttuneeseen bassolaukkuun, ja yhtye lähtee yhdessä pelastamaan häntä (”Nyt hätiin riennetään / vaikka maailma kierretään!”). Ajassa matkustaen ja jännittäviin paikkoihin päätyen he etsivät ystäväänsä maailman joka kolkasta, paitsi Tampereelta.

Edellisten albumien perusteella en odottanut  mitään kovin eeppistä, kun ei etukäteen julkaistu kappalelistakaan onnistunut vakuuttamaan. Täysi pettymys se ei silti kuitenkaan ole. Edellistä albumia vaivaa pahasti se, että vain nimikkokappale Räyh!, on erinomainen. Kertosäe on pelkkää eeppisyyttä:

Riffi Raffi velhojen vuorilla
Kraaterin reunalla hurjana soittaa
Milli Pilli ukkosen lailla
Myrskyn silmässä urkuja hakkaa
Komppi Momppi ja Muffi Puffi
Tuhannen richterin voimalla komppaa
Saurusarmeija marssiin käy
Kun Hevisaurus huutaa: Räyh!

Loput biiseistä ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi vain itseään varsinkin kertosäkeissä toistavia lauluja, joiden sanat ovat vielä erityisen typeriä, muutamiaa poikkeusta lukuunottamatta. Sanoitukset eivät Kadonneen Louhikäärmeen arvoituksessakaan yllä millään eeppisiin dinosaurus-aiheisiin lyriikoihin, joita yhtyeen ensimmäisellä ja toisellakin albumilla sai nauttia. Pääpaino on koko ajan siirtynyt arkisempiin asioihin. Toivottavasti jurametallin sankarit eivät ole unohtaneet, keitä he oikein ovat.

Tältä albumilta parasta on vaikea nimetä, mutta huonompia taas on helpompi eritellä. Ensinnäkin Alkutarina on suuri pettymys. Kyseessä on vain rupattelusta koostuva tarinan alustus. Se ei ole oikein mistään kotoisin verrattuna Hevisauruksen ihka ensimmäiseen alkulauluun Syntytarina, tai Hirmuliskojen yö -albumin aloitukseen Alkumarssi. Nämä puheosuudet ovatkin albumilla raivostuttavin asia. Ne on sijoitettu aina kappaleiden loppuun, vaikkeivät ne siihen oikein sopisikaan. Tällöin ihan kohtuullisen hyvän laulun pilaa loppuun tulevat löpinät, jotka olisi ehkä pitänyt erottaa omiksi raidoikseen. Ääninäyttelijöiden suoritus on lisäksi välillä epäuskottavaa. Myönnettäköön, että näillä puheosuuksilla on tärkeä osa tarinan ylläpitämisessä, sillä kaikkea seikkailua ei voi millään sovittaa itse musiikkiin. Albumi kun kuitenkin rakentuu täysin juonen ympärille.

Henkilökohtaisesti myös pidin ärsyttävänä, että niinkin eeppinen henkilö kuin Louhikäärme on vain rasittavalla kakaraäänellä puhuva tyttö. Hienoa on tietenkin, että Hevisauruksella on tällaisiakin ystäviä, mutta missä lohikäärmeiden kunnioitettava eeppisyys? Louhikäärme sanoo: ”mä olin lähistöllä vähän chillailee” ja sortuu lisäksi raivostuttavaan anglismiin ”siis kuinka outoa se on, oikeesti!” (”how strange is that!”) Louhikäärmeen oma soolokappale Eksynyt metsään on kyllä erittäin kaunis ja voimallinen kappale, joka kuvaa hyvin hänen ahdinkoaan ja pelkoaan yksin ja eksyksissä. Laulun alkukin tavoittaa koskettavan tunnelman: 

On täällä kaunista
puita korkeita
niitä lämmin sade kastelee 

On oudon hiljainen
tämä paikka trooppinen
Mua vaan huolestuttaa
minne voi suunnistaa
jos en tiedä missä mä oon

Kappale olisi vain paljon hienompi, jos joku muu laulaisi sitä. Tulkinnan puolesta esitys ei ole huono, mutta minusta näin kovasti lapsekkaaksi väännetty ääni ei ole kaunis, edes/etenkään lastenmusiikissa. Muutoin tämä kappale nousi yhdeksi suosikikseni, ja toivonkin ehkä, että joskus saamme kuulla Louhikäärmeen seikkailuista tarkemmin, hän varmastikin koki yhtä paljon kertomisen arvoista kuin Hevisauruskin tovereineen. Huomasin muuten, että tähän blogiin oli eksytty myös hakusanoilla ”hevisaurus kuka laulaa eksynyt metsään”. Valitettavasti minä en osaa vastata. Haluaisin itsekin tietää.

Albumin hyviksi piirteiksi voisi mainita sen, että useaan biisiin on saatu hyvin eksoottista tunnelmaa ja monipuolisen seikkailun vaiheet on siinä mielessä aika hyvin saatu mukaan. Afrikkatunnelmia esimerkiksi tarjoaa banaani-kanaviillokkia torilla myyvästä gorillasta kertova kappale Ugala Bugala (josta minulle itse asiassa tuli ensimmäisenä karibialainen tunnelma, mutta kun ajattelin riittävästi Disneyn Leijonakuningasta, sain itseni takaisin Afrikkaan kappaleen todelliseen miljööseen). Norjaan päädytään Vilkuttavan Pingviinin mukana, mielestäni ihastuttavan osuvasti, sillä kappale kertoo pingviinikuninkaasta, jonka kurkku on aina kipeä, minkä takia tämä laulaakin kunnolla öristen. Myös Aasia ja Amerikka käydään kokemassa. Eräs iloisen yllättävä viittaus esiintyy itämaisehenkisessä biisissä Naurava portinvartia [sic], jossa kohdataan edellisessä albumissa tutuksi tullut Katakombi-Zombi. Sekin kappale on ehkä yksi lemppareistani; laulusolistin käheä ääni säkeistössä sopii tunnelmaan hienosti, ja sanat ovat tässä levyn parhaimmistoa.

Joissakin kappaleissa metallihenkisyys on säilynyt pelkästään särökitaran ansiosta, ja niissä tavanomainen metallidraivi ajaa varsinkin kertosäkeissä eteenpäin olematta mitenkään erikoista. Esimerkiksi Avaruuden autokorjaamo on juuri tällainen ihan mukiinmenevä hevibiisi, kun taas Teksasin jättiläinen meinaa mielestäni eksyä kauemmas tyylilajistaan. Mikä ei tietenkään ole rikos, yleensä tyyliuskottomuus tuo virkistävää vaihtelua (tässä tapauksessa en ole ihan varma, tuoko se sitä). Sanoituksien huononeminen – tai ehkä tarkemmin sanottuna huonojen sanoitusten prosentuaalinen lisääntyminen kutakin albumia kohden – ensimmäisten levyjen jälkeen on tässäkin nähtävillä, mutta onneksi ei aivan liian silmiinpistävästi. Nakkimakkara ei lupaa hyvää ruoka-aiheisuudellaan (esimerkiksi Moottörin Jyrinän kappale Ketsupinsyöjä on yksi omia inhokkejani), mutta ei olekaan ihan surkea. Ihmeainetta kaljuun vastaa hyvin niitä huonompia odotuksia, joita minulla oli.

Jurahevikaudella taitaa olla pienimuotoisia notkahduksia. Kadonneen Louhikäärmeen arvoitus ei nyt syökse sitä loputtoman tuntuiseen alamäkeen, mutta ei se kovin eeppisiin mittoihinkaan enää jaksa kasvaa. Levy jatkaa siis samaa linjaa kuin muutkin, mutta erityisen eeppiset kohokohdat puuttuvat. Minua tämä ei kuitenkaan estä fanittamasta Hevisaurusta. En minä varmaan muuten olisi kirjoittanut kolmen liuskan mittaista arviota uusimmasta levystä. Saattaa tosin olla myös humanistien yleinen taipumus kirjoittaa pitkästi ja rönsyilevästi mistä tahansa aiheesta. Ehkä siis ihan hyvä, etten minä tässä ruvennut tarkemmin analysoimaan mitään sanoituksia.